Väitöskirjatutkimukseni sijoitettujen lasten arjesta paljastaa, kuinka syvästi ikävöinti, tiedon puute ja aikuislähtöiset rakenteet muovaavat lapsen kokemusta perhehoidosta. Kun lasten oma ääni tuodaan näkyväksi ja sitä kuunnellaan järjestelmällisesti, lastensuojelu muuttuu sekä inhimillisemmäksi että vaikuttavammaksi.
Väitöstutkimukseni Exploring the Essence of Social Work Practice Through Foster Children’s Lived Experiences: a phenomenological study osoittaa, että kun lasten kokemuksia kuunnellaan, siitä hyötyvät lapset itse, työntekijät ja koko lastensuojelun järjestelmä.
Keräsin tutkimusaineiston vuoden aikana tiiviissä yhteistyössä viiden 7–12-vuotiaan sijoitetun lapsen kanssa heidän jokapäiväisessä ympäristössään: perhehoitokodissa, koulussa ja muissa arjen hoivapaikoissa. Prosessi vahvisti näkemystäni siitä, että tutkimusta voidaan ja pitääkin tehdä lasten kanssa.
Ikävä on aina läsnä
Yksi tutkimukseni koskettavimmista havainnoista oli lasten jatkuva ikävä. Heillä oli ikävä vanhempaa, sisaruksia tai toista vanhempaa, jota he eivät olleet edes tavanneet vuosiin. Ikävä oli läsnä päivittäin, myös monia vuosia sijoituksen jälkeen. Silti siitä puhutaan sosiaalityössä liian vähän.
Samalla lapset olivat uskomattoman taitavia selviytymään vaikeista tilanteista. Toisinaan ikävä vanhemman luo johti tilanteisiin, joissa lapsi joutui kertomaan kavereilleen valkoisia valheita suojellakseen itseään tai välttääkseen hankalia tilanteita. Toivon, että sosiaalityöntekijät voisivat tukea lapsia tässä avoimemmin. Lapsi ei saa jäädä yksin ristiriitaisten tilanteiden kanssa.
Sosiaalityössä tarvitaan suunnitelmallisuutta
Sosiaalialan työ on mennyt byrokraattisempaan suuntaan, ja suuri osa työajasta kuluu kirjaamiseen. Työskentely lasten kanssa on usein pirstaleista ja epäselvää. Monesti vanhemman ongelmat vievät työntekijän fokuksen tapaamisissa. Miten varmistamme, että työntekijälle jää riittävästi aikaa lapsen kanssa työskentelylle?
Ratkaisuna tarvitaan selkeää etukäteissuunnittelua, tapaamisten rakenteen avaamista lapselle ja yhteisiä toimintatapoja, jotka eivät riipu yksittäisistä työntekijöistä. Myös digitalisaatio ja tekoälyn hyödyntäminen vapauttaisivat aikaa lapsen kohtaamiseen sekä läsnäoloon.
Lapsismi haastaa aikuislähtöisiä rakenteita
Olen viime vuosina alkanut käyttää yhä enemmän termiä lapsismi, joka tarkoittaa sekä lasten syrjintää että rohkeaa tapaa ajatella toisin. Se kutsuu meitä kyseenalaistamaan aikuiskeskeiset rakenteet ja tunnistamaan lapset täysivaltaisina toimijoina, joilla on omat kokemuksensa, näkökulmansa ja oikeutensa.
Haluan kääntää termin positiiviseen suuntaan – samaan tapaan kuin feminismin käsitteessä. Lapsismi herättää tarkastelemaan lapsen asemaa uudella tavalla ja muistuttaa siitä, että lapset tietävät ja osaavat paljon enemmän kuin joskus oletamme.
Lapsismi lähtee radikaalista ajatuksesta: lapsilla ja aikuisilla on yhtä suuri ihmisarvo, vaikka heidän elämänkokemuksensa ja positionsa yhteiskunnassa ovat erilaisia. Silti lasten ääni jää yhä liian usein sivuun päätöksenteossa ja palveluissa, jotka koskevat juuri heitä. Lapsismi haastaa meidät kuuntelemaan lapsia vakavasti – ei vain suojelun kohteina, vaan tiedollisina ja moraalisina subjekteina.
Lapsella on oikeus tietoon
Lastensuojelun suuri haaste piilee siinä, että lapsi ei saa riittävästi tilaa eikä tietoa omasta elämästään. Moni lapsi ei tunne sijoituksensa syitä, omaa historiaansa saatikka sitä, mitä hänelle tapahtuu lähitulevaisuudessa. Lapsella on oikeus tietoon, ja se on välttämätöntä identiteetin rakentumiselle.
Siksi on tärkeää tunnistaa vallan ja tiedon suhde. Herkästi ajatellaan, että aikuiset ja ammattilaiset tietävät paremmin, vaikka lapsen tieto pitäisi nostaa yhtä arvokkaaksi. Pelkästään tämän historiallisen asetelman tunnistaminen auttaa jo kysymään: onko todella niin, että me aikuiset tiedämme aina parhaiten?
Blogin kirjoittaja Siv Kola on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistosta ja Pohjanmaan hyvinvointialueen lastensuojelun palvelupäällikkö.