Tällaista kysymystä pääsin pohdiskelemaan THL:n järjestämässä tapahtumassa Nuorten mielenterveys- ja päihdehaasteisiin vastaaminen sijaishuollon aikana. Voiko kysymyksenasettelu enää inspiroivampi olla? Entä jos voisi? Suupieleni leviävät isoon hymyyn. Se olisi mahtava tilanne kaikilla tasoilla – olipa nuori sijoitettuna perustason, vaativan tason tai erityisen huolenpidon yksikköön.
Jos nuoret saisivat kaikki tarvitsemansa palvelut oikea-aikaisesti sijaishuoltopaikassaan, heidän vaikeat oireensa vähenisivät merkittävästi. Silloin myös ne kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat saisivat elää suhteellisen normaalia nuoruutta. He voisivat ympärillään olevien aikuisten kanssa käydä läpi päihteisiin liittyviä pohdintoja, kasvaen itse ja kasvattaen aikuisiaan siinä samalla. Nuoret saisivat tehdä mokiakin, ihan niin kuin nuoret tapaavat tehdä, mutta silti he säilyttäisivät aikuisten arvostuksen ja kunnioituksen. Hoidollisuus olisi itsestään selvä asenne, eikä siitä tarvitsisi tehdä niin isoa numeroa. Nuorten ongelmat eivät lopulta olisi niin vaikeita asioita, etteikö niihin voitaisi hyvällä kohtaamisella vaikuttaa. Nuoria ei tarvitsisi enää lähettää laitoksesta toiseen, vaan hoidollisuus olisi läsnä siellä missä nuorikin.
Vaikeimpia tilanteita kohdataan tänä päivänä koulukotimaailmassa, jossa nuorten oirekuva on jo paljon haastavampi. Nuorilla on takanaan useita epäonnistuneita sijoituksia, ja he ovat saattaneet oireilla itsensä pihalle useammasta eri laitoksesta. Pitkään on luultu, että sijoitus itsessään olisi riittävä hoitokeino ja sitten ihmetelty, kun ei se rauhoitakaan mitään. On mietitty vääriä asioita – että mikä näissä nuorissa oikein on.
Jotta nuoret saisivat tarvitsemansa palvelut yhdestä paikasta silloinkin, kun asiat ovat jo vakavasti sivuraiteilla, vaatii se uudenlaista, rajoja ylittävää ja yhdistävää moniammatillista yhteistyötä erikoissairaanhoidon ja lastensuojelun osaajien kesken.
Kompleksiset ja monidiagnostiset tilanteet vaativat huippuosaamista. Sijoitus suljettuun laitokseen on itsessään järeä puuttuminen, mutta laitoksen sisällä avun tulisi välittyä nuorelle edelleen oikeanlaisena kohtaamisena, hoitavina sanoina, rakkautena ja välittämisenä, reiluna kohteluna, selkeänä ja jämäkkänä meininkinä ja kestoltaan tietenkin riittävän pitkänä.
Tämä johtaisi siihen, että lopulta myös koulukotiin sijoitettu nuori voisi elää mahdollisimman normaalia nuoruutta, johon voisi hiljalleen kuulua uusia harrastuksia, mielenkiinnon kohteita ja uusi suunta elämälle. Vaikka oireilua ei saataisikaan täysin hallintaan, niin ainakin nuori voisi aikuistua koulukodista hiukan enemmän itseensä uskovana ja tulevaisuuteen sekä elämään positiivisemmin katsovana.
Tarvitsemme tahtotilan tehdä asioita toisin, ja meidän tulisi lopettaa nuoren oireiden vähättely.
Edelleen törmätään siihen, että aikuiset ajattelevat nuoren käyttävän päihteitä pahuuttaan tai piittaamattomuuttaan. Tämä johtaa yrityksiin saada päihteiden käyttöä hallintaan laitossiirroilla ja erilaisilla rajoituksilla tai seuraamuksilla, mikä on iso virhe. Sen sijaan pitäisi pystyä tarkastelemaan aikuisten asenteita, jotka monesti estävät hyvän hoidon saamisen. Pitää hyväksyä se, että me painimme erittäin viheliäisen ongelman kanssa. Nuorten käyttämien ja kadulta ostamien päihteiden vaarallisuuskerroin on moninkertainen aiempaan verrattuna. Tämän päivän huumeet ovat todella kuolettavia. Olipa käyttämisen syynä pahuus tai piittaamattomuus, on käärittävä hihat ja asetuttava herkällä korvalla kuulemaan, mitä nuori itse kertoo. Se on ainoa reitti muutokseen.
Laitoksiin tarvitaan hyvää koulutusta ja työnohjausta kulttuurin ja asenteiden muokkaamiseksi. Meidän on omaksuttava kunnioittava ja oikealla tavalla utelias asenne, jotta olemme valmiita kuuntelemaan myös nuoren hekumointia päihteiden käytön hyödyistä. Nuori tarvitsee aikuisen kiinnostunutta ja tuomitsematonta asennetta, halua kuulla kaikesta siitä ihanastakin. Aikuisen täytyy ymmärtää, mitä päihteet nuorelle merkitsevät. Siten nuori voi lähteä rakentamaan suhdettaan aikuiseen ja myöhemmin motivaatiotaan muutokseen. On sisäistettävä, että hoito tapahtuu vuorovaikutussuhteessa työntekijän kanssa. Jos työntekijän asenne on suvaitsevainen, vastaanottavainen ja neutraalin vilpitön, nuorelle avautuu mahdollisuus kasvuun.
Lisäksi pitää hyväksyä sekin tunteita herättävä tosiasia, että osa nuorista tulee tarvitsemaan myös lääkehoitoa tämän kaiken rinnalle. Olemme jo niin pitkällä vaikeassa tilanteessa, että mitään ovia tai keinoja ei pidä sulkea.
Muutos edellyttää poisoppimista vanhoista asenteista ja hoitokulttuureista sekä rinnalle näyttöön perustuvia hoidollisia menetelmiä.
Tietenkin meidän täytyy pitää erityisen hyvää huolta myös aikuisista, jotka työskentelevät näiden nuorten kanssa. Heillä on oltava huippuluokan työolosuhteet itsellään, jotta he jaksavat heijastaa saamaansa hyvää näihin nuoriin.
Tätä kaavaa toistamalla vaikeimmat oireet tulevat jäämään taakse. Kohdattu, ymmärretty ja sellaisenaan arvostettu nuori tulee nähdyksi, mikä tulee vähentämään vaikeimpia oireiluja merkittävästi.
Tuula Sillanpää
Blogin kirjoittaja, erityisasiantuntija Tuula Sillanpää työskentelee Pesäpuussa sijoitettujen nuorten kokemusasiantuntijuuden parissa ja Valtion koulukodeissa alaikäisten päihdehoidon kehittäjänä. Lisäksi hän on yrittäjä yrityksessä Hardschool Oy tahtotilanaan kehittää lastensuojelupuolella päihdehoidon osaamista. Hänellä on yli 20 vuoden kokemus lastensuojelun asiakasperheiden parissa tehtävästä päihdetyöstä.