Toipumislähtöinen ajattelu, näyttöön perustuvien hoitomuotojen käyttöönotto, potilaan aktiivisen roolin tukeminen ja vertaistoiminnan aktiivinen rooli muodostavat tulevaisuuden psykiatrisen hoidon neljä kulmakiveä.
Olen ehtinyt hankkia kokemusta psykiatrian erikoislääkärinä yli 30 vuoden ajan lukuisissa eri organisaatioissa erilaisissa rooleissa. Tuona aikana olen nähnyt mielenterveystyön alueella (psykiatria on yksi mielenterveystyön osa-alue) valtavasti hyvää ja innostunutta kehittämistyötä, oikeaa välittämistä potilaista ja hyvää kohtelua. Valitettavasti olen nähnyt myös monien laadukkaiden ja hyvin toimivien asioiden alasajon mitä ihmeellisimmistä syistä.
Viimeisten vuosien aikana mielenterveystyö ja sen kehittäminen on joutunut monenlaisiin ongelmiin. Osa niistä johtuu yhteiskunnan ilmiöistä ja ajan hengestä, osa profession omasta toiminnan ja laadun kehittämisen palon hiipumisesta, liiallisesta itsetyytyväisyydestä.
Muutosta vaativia asioita on monia. Tässä muutamia:
- Mielenterveystyön kehittäminen on taantunut organisaatiorakenteiden piirtämiseksi uudelleen ja esimiestasojen järjestämiseen – itse toiminta ei näiden muutosten seurauksena muutu.
- Hoitojärjestelmä on pirstoutunut yksittäisissä kunnissakin. Eri toimijoiden välillä on erilaisia rajoja (lähete, maksusitoumus, ideologia ym) ja potilaalle ei muodostu hoidoista kokonaisuutta. Erityisesti tämä pirstoo perheiden hoidon kokonaisuuden.
- Kun potilas tulee hoidon piiriin, hän joutuu antamaan hoito-organisaatiolle avoimen valtakirjan. Hän ei voi valita organisaatiota, jonka ideologia vastaa hänen näkemyksiään tai hoitomuodot hänen tarpeitaan. Hän ei välttämättä edes tiedä hoidon päämääriä tai hoidon kestoa.
- Psykiatrisen hoidon diagnoosipohjainen ja terapiapohjainen ajattelu on yksipuolistanut avohoidon. Hoito koostuu miltei yksinomaan yksilöterapiajaksoista ja lääkehoidosta. Puoliso ja lapset ovat liian usein passiivisia sivusta seuraajia.
- Yksittäisen hoitojakson päättymisen jälkeen potilas ja omaiset jätetään pärjäämään yksin.
- Käytetyt yleiset hoitomuodot tarjoavat potilaille tukea ja auttavat heitä jaksamaan vaikeimman vaiheen ylitse. Hoitomuodot eivät lisää potilaan itsenäisyyttä ja kykyä ratkaista tulevia ongelmia. Päinvastoin monet potilaat ja omaiset oppivat, että uusien ongelmien ilmetessä ainoa ratkaisu on uuden hoitojakson aloittaminen. Kyse on riippuvuus terapioista ja terapeuteista. Hieman kärjistäen väitän, että psykiatrisessa avohoidossa tapaan nykyisin enemmän terapiariippuvaisia, kuin lääkeriippuvaisia.
- Varsinkin pitkään terapioissa olleille nuorille ei koskaan kehity itsenäisessä aikuisessa elämässä ongelma- ja kriisitilanteissa tarvittavia taitoja.
- Monipuolinen vertaistukitoiminta, työtoiminta ja ryhmätoiminta ovat joko jääneet pois, tai ovat marginaalisia ja yksipuolisia. Avohoidossa elämän sisällöksi muodostuu liian usein yksinäisyys ja elämän seuraaminen kaiken ulkopuolelta.
- Kelan kuntoutuspsykoterapiamäärärahat kasvavat vuosi vuodelta ja kasvulle ei näy ylärajaa. Yksityiset terapiat näyttävät pitkittyvän ja jostakin syystä niiden kesto näyttää olevan sama, kuin yhteiskunnan rahoitus niihin.
- Erilaisissa – pääosin yksityisissä – hoitokodeissa on tällä hetkellä enemmän asukkaita kuin psykiatrissa sairaaloissa.
- Mielenterveysperusteiset työkyvyttömyydet ja sairauslomat näyttävät lisääntyvän kokoajan ja ne koskevat erityisesti nuoria.
Voinko minä muuttaa maailmaa?
Valittaminen on turhaa, jos ei pysty esittämään ratkaisuja – tai ainakin parannuksia – ongelmiin. Seuraavassa esitän yhden muutoksen, joka ei ole ratkaisu ja kaksi muutosta, joiden väitän kokemukseni perusteella tuottavan hyötyä niin palveluiden käyttäjille, palveluiden tuottajille ja myös niiden maksajille.
Ratkaisu ei ole psykiatristen työntekijöiden lisääminen, eli ”lisää terapeutteja ja lisää terapioita”. Suomessa on jo muuhun Eurooppaan verrattuna väestöön suhteutettuna todella paljon psykiatrisia sairaanhoitajia, psykiatreja ja psykologeja. Kärjistäen väitän, että psykiatrisen avohoidon määrällisiä ja laadullisia puutteita ei ratkaista, vaikka jokaiseen kortteliin palkattaisiin oma terapeutti, psykologi ja psykiatri.
Ratkaisu 1: Aloitetaan toipumislähtöisten hoito-organisaatioiden kehittäminen
Hoitoideologiana Recovery Oriented Mental Health – ajattelu on sukupolven edellä yleisiä hoitokäytäntöjä. Tässä ajattelussa luovutaan perinteisestä ”kyllä terapeutti/ psykiatri/ psykologi/ hoitaja tietää” – ajattelusta. Palveluiden käyttäjästä (potilas, kuntoutuja, asiakas tai mitä nimitystä hän haluaakaan itsestään käyttää) tehdään tasavertainen yhteistyökumppani. Toimintamallissa potilas on oman elämänsä asiantuntija ja hoitava henkilö hoidon asiantuntija – hoidon tulos tulee näiden kahden asiantuntijan yhteistyöstä ja yhteisestä ongelmien määrittämisestä.
Organisaatiot on perinteisesti rakennettu tuottamaan kliinistä toipumista. Tällöin ammattihenkilökunta määrittää ja mittaa hoidon pääriä. Kun mittari ”osoittaa vihreää”, päättyy hoitojakso, onpa potilaan ja hänen perheensä tilanne mikä tahansa. Kuntoutumislähtöisessä ajattelussa päämäärä on henkilökohtainen toipuminen, joka on hänessä itsessään tapahtuva prosessi hoidon ja kokemusten pohjalta. Tätä henkilökunta ei voi tehdä potilaan puolesta. Se voi vain tukea, edistää ja mahdollistaa. Päämääriä ovat parempi kyky huolehtia itsestään, terveyden tukeminen, voimaantuminen, osallisuuden lisääntyminen. Siinä hoitava henkilö sopeutuu potilaan tarpeisiin. Nykyisinhän potilas sopeutuu hoitoon. Hoitajan tehtävä on tukea potilasta matkalla oman elämän hallintaan ja päämäärät määritetään yhdessä. Tällaisessa toiminnassa ovat tiiviisti mukana kolmannen sektorin toimijat, kokemusasiantuntijat ja vertaisryhmät, potilaiden keskinäinen tuki, työyhteisöt, sosiaaliset yritykset, nettiryhmät jne.
Ratkaisu 2: Otetaan modernit IT-ratkaisut mielenterveystyön toiminnanohjauksen avuksi kaikilla tasoilla
Nyt heti ajattelet, että eihän sellaisia ole olemassakaan. Terveydenhuollossa käytössä olevilla IT-ratkaisuilla on huono maine: ne koetaan keskeneräisinä, hankalina ja työmäärää lisääviä. Esimerkiksi potilaskertomusjärjestelmät eivät nykyisin ole muuta kuin vanhan sähkökirjoituskoneen muunnelmia, joissa paperi on korvattu kuvaruudulla ja arkistohuone epävarman yhteyden päässä sijaitsevalla kovalevyllä.
Todellisuudessa tällainen ratkaisu on olemassa. Olen ylpeä siitä, että olen saanut olla osaltani yhdessä työtovereitteni kanssa kehittämässä perhekohtaista ohjausjärjestelmää Pirkkoa. Se on kaikkiin nykyisiin ja tuleviin potilaskertomusjärjestelmiin integroituva pilvipohjainen ohjelmisto. Se ohjaa taustalla potilaiden hoitoa kohti hyvinvointilähtöistä ideologiaa, varmistaa hoitojen tarpeenmukaisen tiheyden ja keston, varmistaa saatavilla olevien hoitomuotojen tarpeenmukaisen yhteiskäytön ja varmistaa hoitosuunnitelmassa pysymisen. Sen avulla on mahdollista muodostaa koko perheen palveluista hajanaisissa hoitojärjestelmissä yhtenäinen kokonaisuus. Kyllä! Tietosuojasäädökset eivät tätä estä. Eikä siinä kaikki! Pirkko tuo myös yksittäisten työntekijöiden käyttöön monipuoliset sähköiset voinnin ja toipumislähtöisen hyvinvoinnin seurantainstrumentit, sekä oman työn seurantainstrumentit.
Kuulostaa uskomattomalta! Niin onkin. Kehittämisen päämääränä on ollut löytää ratkaisu, jolla mielenterveystyöstä saadaan jälleen potilaan tarpeista lähtevä kokonaisuus ja joka ohjaa hoitoa kohti potilaan ja hänen perheensä elämänhallintaa. Ratkaisun kehittäminen lähti siis aikoinaan unelmasta. Unelman tulos on Pirkko – ja se on kaikkien käytössä.
Palveluiden käyttäjät luottavat mielenterveystyöhön (psykiatria ja psykiatrinen erikoissairaanhoito ovat osa mielenterveystyötä). Mielenterveysbarometrissa 2013 78 % mielenterveyspalveluja käyttäneistä koki saaneensa palveluja sopivasti ja piti niitä hyvänlaatuisina. 63 % psykiatrista hoitoa saavista koki saaneensa palveluja aina, kun oli ollut niiden tarpeessa. Pirkko mahdollistaa tämän luottamuksen säilymisen ja lisäämisen maailmassa, jossa uusia resursseja ei ole tulossa.
Veijo Nevalainen
Psykiatrian erikoislääkäri, hallituksen puheenjohtaja
Solutos Oy